anonymousse

Pimeä alkaa laskeutumaan hiljalleen mutta yllättävästi meidän yllemme. Taas pitkästä aikaa päivä tuntuu synkältä ja sen synkkyessä tuntuu kun mieli alkaisi järkkymään samalla. Joka päivä jotain synkempää tapahtuu joka koko ajan askel askeleelta alkaa työntämään mieltä pimeään. On yhä vaikeampi löytää valoa kaukaisuudesta, on yhä vaikeampi nousta sängystä ja avata silmät. Sillä tietää että vaikka pitäisi itse silmiä auki niin tuntuu kun muiden silmät olisivat vielä kiinni. Miten. voi avata ihmisten silmät pakolla. Silti olen onnellinen että muut eivät näytä lannistuvan koska  se nostaa minua ylemmäksi, myös se kun huomaan jonkun ihmisen olevan taas askeleen synkemmässä, saan tahdonvoiman herätä ja yrittää palauttaa askeleen. Kysymys kuuluukin, jos joka askel vie synkempään synkkyyteen, kuinka monta askelta me kestämme?

En ota pahalla jos ihminen sanoo että oon vaan tuttava/osittain ystävä... mutta sen kuuleminen sattuu. Oon kuullu lauseen "oot silleen tavallaan kaveri mut kuitenkin vaan ystävä",  ja vaikka joka kerta sen sisäistän niin silti joka kerta kun sen kuulee, tuntuu että osa itseään häviää. On vaikea sisäistää asioita joita pelkää kuulevan, näkevän tai tuntevan.